Life in beauty, beauty of life.


2.7.16

Pelkoja, niiden kohtaamista ja voittamista

Tämä pelkoasia on ollut mielessäni jo jonkun tovin. Olen luonteeltani rohkelikko, mutta välillä uudet, ennenkokemattomat asiat saattavat nostaa – usein varsin yllättäen – kummallisia pelkotiloja esiin. Näin kävi, kun suunnittelin tätä kesäseikkailuani. On jo jonkin aikaa ollut tiedossa, että joudun luopumaan kodistani kesäksi. Pitkään suunnittelin kierteleväni Euroopassa kuutisen viikkoa, olin jopa merkinnyt kalenteriini missä milloinkin olisin. Huhtikuussa mieleni valtasi jatkuvasti ajatus rauhassa olemisesta, sitä ei taatusti olisi tiedossa ristiin-rastiin Espanja/Ranska-akselia junalla suhaillessa. Eurooppaan jääminen alkoi pikkuhiljaa tuntua epämieluisalta, suorastaan kävi vähän ahdistamaan...

Vapun tienoilla se iski, vahva tunne Aasiaan lähtemisestä ja melkein samalta istumalta suunnaksi lukittui Bali. En oikein osaa selittää mistä tunne tänne lähtemisestä kumpusi, mutta vahva se oli. Niin vahva, että yhden toukokuisen sunnuntaipäivän aikana päässäni hahmottui reissuni luonne puhdistautumisesta, joogasta, yksinkertaisesta ja rauhallisesta elämänmenosta sekä surffaamisesta. So Eat, Pray, Love! :D (...paitsi surffi.) :D Tuon rungon ympärillä alkoi Googlettelu, lentojen tutkailu ja planeeraaminen. Samalla tajusin olevani "kivenheiton" päässä Australian Melbournessa asuvasta lapsuudenystävästäni Annikasta. Siispä Skype-puhelu sinne, ja sohvamajoitus buukattu. Tuo kaikki silloin samana sunnuntaina! Ahdistukset katosivat kuin taikaiskusta ja olo muuttui keveäksi. Olen toiminnan nainen. Kun saan päähäni jotain, toteutan sen.

Olen vuosikausia luottanut vahvasti intuitiooni ja kaikki siihen pohjautuneet päätökseni ovat aina olleet hyviä. Olen näissä intuitiivisissä päätöksissäni myös aika nopea. Jos saan vahvan vainun jostain hyvästä ja oikeasta suunnasta, lähden menemään sitä kohti vauhdilla. Tämä aiheuttaa lähipiirille hetkittäin haasteita perässäpysymisen kanssa... Terkkuja vaan äidille, joka yhteen aikaan kysyi aina "Tartteeko istua alas?", kun soitin "Arvaa mitä...?!"-puhelun. :)
Intuitiivisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin impulsiivisuus. Nuorempana saatoin toisinaan sekoittaa nuo kaksi termiä toisiinsa luullessani kuuntelevani intuitiotani, vaikka todellisuudessa säntäsinkin suinpäin tilanteisiin. Meinaan tehdä sitä välillä edelleen, mutta nykyään onneksi tunnistan nopeasti milloin olen etenemässä väärällä kärjellä. Silloin pysähdyn, hengitän ja teen uuden tilannekatsauksen.

Välillä olen hetken hengiteltyäni tehnytkin kunnon käsijarrukäännöksen ja peruuttanut tilanteesta pois. Tästä viimeisin esimerkki viime talvelta jolloin ilmoitin kirjakustantajalleni mitä kohteliaimmin, etten kirjoitakaan Laihisraivarit-kirjaa, jonka julkaisusta oli jo sovittu. Ihmettelin miksen kirjan julkaisupäätöksen ja kustantajan innostuksen jälkeen saanutkaan ryhdyttyä rupeamaan. Homma tuntui jotenkin väärältä... Ja itsehän olin ottanut asian heidän kanssaan puheeksi, mitä ihmettä? Pysähdyin, kuuntelin ja lopulta ymmärsin, etten halunnut tehdä kirjaa, jonka kärkenä on laihtumiseni, se on itselleni tällä hetkellä niin toissijainen asia. Vaikka Laihisraivarit-blogin nimi on alusta asti ollut täysin itseironinen ja sarkastinen, koin sen silti rajoittavaksi. Ehdotin kustantajalle, että mitäpä jos tekisinkin laajempialaisen hyvinvointikirjan, johon kuuluisi sisäistä ja ulkoista hyvinvointia, kauneutta, jne. Tämä idea ei ottanut tuulta siipiensä alle, niin innoissaan kustantajalla oltiin Laihisraivarit-kirjasta. Mutustelin hetken, mietin, että josko sittenkin, mutta lopulta kuuntelin sydäntäni, vatsanpohjatuntumaani, intuitiotani, ja sanoin ei kiitos. Pelkäsin, että suuttuvat ikiajoiksi, mutta hetkeäkään en ole katunut päätöstäni. Eivätkä muuten suuttuneet... :)


Keväällä tein pitkästä aikaa isomman työrutistuksen, kun kuvattiin Paula Vesalaa Los Angelesissa. Tuotin kuvaukset, kasasin tiimit, järjestin matkat ja majoitukset...  Otin vastuulleni kaksi ihanaa nuorta tulevaisuuden lupausta toteuttamaan yhtä hauskimmista ja rankimmista työkeikoista kanssani. Sen lisäksi kirjoitin Paulasta Elleen ensimmäisen laajan henkilöhaastatteluni, huh! Ollaan Paulan kanssa ystäviä 10 vuoden ajalta, joten arvaatte varmaan, että halusin tehdä sellaisen haastattelun, joka olisi a) Ellen kovaa tasoa b) PAULAN KOVAA TASOA.
Laskeskelin tuossa juuri, että ensimmäisen "Pitäisköhän kuvata Paulaa Losissa"-meilinvaihdon ja juhannusviikolla ilmestyneen Ellen välissä ehti kulua yli neljä kuukautta. Kokonaisuudessan tuon reissun materiaalien tuottamisrutistus kesti 1/3 vuotta! Hyvä niin, sillä en ole pitkään aikaan suostunut ottamaan juurikaan muita aikaa vieviä projekteja, kuin Sokoksen Beauty News-kuvaston kauneussisältöjen tuottamisen. Oli ihanaa tehdä pitkästä aikaa sitä minkä taidan työssäni parhaiten, ja nyt kun jutut, kuvat ja videot ovat ilmestyneet, voin hyvillä mielin huokaista. Olen halunnut antaa aikaa tälle kaikelle elämässäni tapahtuvalle, selvitä muutoksista ehjin nahoin ja samalla oppia hallitsemaan itse aikataulujani ja antautumistani työprojekteille. Nyt se on tapahtunut. En mennyt pesuveden mukana! :)

Mutta takaisin tähän hetkeen. Täällä Balilla oleiluni on siis vahvan intuitiivisen tunteen johdattamana tehdyn päätöksen ansiota. Matkaliput hankittuani oloni oli kevyt, onnellinen, innokas ja odottava. Aina siihen päivään saakka, kun kotia piti oikeasti ruveta pakkaamaan kasaan kesäasukkaiden tieltä. Kunnon kurkun kuristus iski haettuani reissuvarusteet kellarista, kasattuani mukaan tulevat vaatteet sun muut pinoihin ja alkaessani nostella niitä matkalaukun sisuksiin. Sain siinä kohtaa rehellisen paskahalvauksen, pardon my french. Minä, 37-vuotias, oman osakeyhtiön omistava, terve ja suht järkevä nainen hyperventiloin olkkarin lattialla ja mietin kenelle kehtaisin soittaa huutoitkupuhelun. En soittanut kenellekään, kirjoitin sensijaan blogipostauksen! :) Kysyin samalla itseltäni mitä pelkään? En oikein osannut vastata, ja aika pian hyperventilointini alkoi tuntua todella naurettavalta. Jatkoin pakkauspuuhia hermostuneesti naurahdellen. Hehe, kyllä se tästä, there there...!
Tunne ei kuitenkaan lähtenyt pois, vaan jäi viimeisten Suomessaolopäivieni pohjavireeksi. Tuo selittämätön hermostuneisuus ja piileskelevä nimeämätön pelko. Nyt osaan vähän hahmottaa mitä se oli. Se oli muutoksen ja uuden pelkoa joka kulminoitui tähän matkaani. Elämässäni on parin viime vuoden aikana muuttunut miltei kaikki. Pääni sisusta, elämäntapani, ruokailu- ja liikuntatottumukseni, ulkoinen olemukseni, parisuhdetilanteeni, sen myötä kotini ja kesän jälkeen myös työkuvioihini tulee muutoksen tuulia. Käytännössä kaikki on mennyt uusiksi! Vielä vuosi sitten kaikki edellämainitut asiat räpiköivät rajussa aallokossa hakien uutta horisonttia.

Muistan hyvin parin vuoden takaisen paniikinomaisen pelkoni tajutessani, että elämäntavat on muutettava kokonaan, jotta selviän hengissä. Jep, niin voimakas se onnettomuuden tunne toissakesänä oli, tuntui, että olin kuolemassa sisäisesti. Tuon tunteen ansiosta aloitin päättäväisesti keho/mieli-projektini, joka johti viime kesänä siihen että pitkä, rakas, ihana ja turvallinen parisuhteeni päättyi. Tajusin vuosi sitten juurikin näihin aikoihin, että pelosta huolimatta on vaan mentävä rohkeasti aaltoja päin ja muutettava omaan kotiin. Se oli kamalaa! Kaikki jotka ovat eronneet tietävät mitä kaikkea sen läpi käyminen nostaa esiin. Voin sanoa, että kulunut vuosi on ollut yksi elämäni rankimmista, opettavaisimmista, mutta samalla myös upeimmista. Jossain vaiheessa sain viime vuoden ristiaallokossa kadottamani horisontin taas näköpiiriini, mistä lähtien olen suunnannut entistä sitkeämmin sitä kohti. Matka on pitkä ja ulappa aukea, mutta nyt on tyyntä ja kauhon hymyillen eteenpäin. 


Miksi siis haukoin henkeäni ja vuodatin kyyneliä lähtöiltanani Helsingissä, 
rakkaiden ystävieni ympäröimänä synttäri- ja läksiäisjuhlissani, 
vaikka tunsin olevani onnellisempi kuin koskaan, 
seuraavani vahvoin askelin kauan etsimääni polkua 
ja näkeväni kirkkaasti edessä siintävän...?!
Pelko ponnistaa totuuden kohtaamisesta. Olen tehnyt itseni kanssa päivittäin töitä viimeiset pari vuotta. Itseasiassa eilen tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun aloitin Laihisraivarit-blogin päivittämisen uudella twistillä, ja samalla elämäni haastavimman ja palkitsevimman matkan itseeni. Olen kohdannut, pimeää puoltani, pinttyneitä tapojani, tottumuksia ja uskomuksia, pääni sisäistä vastarintaa, pettymyksiä, pahoinvointia... Kaikkea sitä, mitä järkevät ihmiset kai yleensä välttelevät kohtaamasta. Aikamoinen lihamylly, mutta pakko on ollut mennä sen läpi! Silloin kun tein päätöksen kokonaan uuden kurssin ottamisesta elämässäni, ymmärsin, että vanhat rakenteet on romutettava ennen kuin tilalle voi rakentaa pysyvää uutta. Ei sillä, että moukarilla kumoon kaikki, mutta moni asia elämässäni ja ennen kaikkea pääni sisällä oli sen verran ruosteessa, että parempi oli purkaa maan tasalle ja aloittaa rakentaminen alusta. Olen toki kohdannut myös onnitumisia, oivalluksia, nähnyt, kuullut ja kokenut uusia ihania asioita. Olen ymmärtänyt, hyväksynyt ja rakastanut. Olen ottanut askeleen uudelle levelille, ja jatkan matkaani sitkeästi vaan eteenpäin. Syvemmälle.


Tuo on nimenomaan se suunta mitä kohti olen menossa. Syvyyksissä on pimeää ja tutkimatonta, mutta ei tuntematonta. Siellä on oma perusolemukseni, ja tuo tieto lohduttaa. Olen löytänyt viime vuosien aikana uusia keinoja ja kanavia sisuksieni tutkiskeluun. Välillä olen palannut vanhoihin rutiineihin, ja vuosien aikana tutuiksi muodostuneisiin tapoihin, mutta huomannut pian etteivät ne enää toimi. Jokin hienosyinen vainu vielä syvemmällä olevasta totuudesta jää pääsemättä esiin, jos en jatka sukeltamista. En suinkaan etsi yhtä totuutta, vaan uusia tasoja, jotka paljastavat salaisuuksiaan ja elämänohjeitaan, kun niitä oikealla tavalla houkuttelee esiin. Kuulostaa varsin syväluotaavalta, mutta sitähän tämä nimenomaan on. :) 
Muistatteko ysärileffan "Matka maan keskipisteeseen", jossa näytteli Jeff Goldblum? Ei kummoinen pätkä, enkä oikein muista kyseisestä elokuvasta muuta, kuin kohtauksen, jossa tutkijajoukko istuu valmiina matkaan masiinassa, joka alkaisi pian porautua maan uumeniin. Muistan katsoneeni leffaa teininä henkeä pidättäen, kuinka pelottava ajatus! Samoin kaikki dokumentit syvänmerensukelluksista ja vapaasukeltajista saavat mut melkein pyörtymään. Jos pitäisi nimetä pelottavin ajatus maailmassa, se on mulle syvyyksiin sukeltaminen. Jos suljen silmäni ja alan ajatella tuota, sydämeni alkaa takoa ja henki salpautua... Siltä tuntuu välillä nytkin, vaikken olekaan porautumassa muualle kuin itseni kuorikerrosten läpi ja sukeltamassa syvälle kohti ydintäni...


No huhhuh, aikamoinen postaus tästä nyt sitten tuli...... Olipas puhdistavaa. Aika rehellisesti tässä nyt itseäni availen, mutta mitäpä ihmeellistä siinä on. Tuntui siltä, että tarttee kirjoittaa. Kirjoittaminen on  mun kompassi. Se on eräänlaista meditaatiota joka auttaa selkeyttämään suuntaa ja muotoilee ajatusaihiot sanoiksi. Tästä on hyvä suunnata kohti ashramin rauhaa ja rutiineja. Vähän pelottaa, jep se itsen kohtaaminen ja muusta maailmasta toviksi irti päästäminen. Mutta hitokseen, mitä turhia!  Kuullaan 10 päivän kuluttua, tai sitten kun on taas kerrottavaa! Eiköhän sitä kuun puolen välin jälkeen taas ole. ;)

Pus!!!


1.7.16

HEALING WEEK IN BALI part 2

Niin se on viikko täällä viidakossa vierähtänyt... On kyllä ollut yksi parhaista kokemuksista ever! Edellisessä postauksessani avasin vähän enemmän mistä hommassa on kyse, käy lukaisemassa. Olo on samaan aikaan rauhallinen ja energinen. Paasto-oireita ei koskaan tullut, selvisin parilla minimaalisella vatsa- ja lihaskrampilla sekä parilla unettomalla yöllä. Lihaskrampit helpottivat heti, kun mehuihini alettiin lisätä magnesiumtippoja.

En voi laittaa sormeani retriitin parhaalle annille, mutta kyllä tämä käsinkosketeltava luonnon läheisyys on jotain ihan uskomatonta. Olen koko ajan jotenkin tuntenut olevani suojassa täällä viidakon vehreyden ja äänien keskellä. Kaikkien aistien virittäytyminen viidakkoon on saanut mut voimaan todella hyvin. Ihan kuin luonto auttaisi tässä puhdistautumisessa ja päässä viime vuoden ajan risteilleiden ajatusaihioiden kasaamisessa. On todella voimaantunut olo. Syvä, taivaaseen asti kurottava ja maan peittävä loputon vihreys, vieressä virtaavan joen, alueella pulputtavien pikku suihkulähteiden solina sekä mun möksän edessä pauhavan kosken jylinä yhdistettynä kukkien, suitsukkeiden ja eteeristen öljyjen tuoksuun tietenkin viidakon ääniin. Retriitin nimi ei voisi olla osuvampi, tämä on todellakin ollut Healing Week.

Ubud Main Roadille, Starbucksin kulmaan kävelee viitisen minuuttia, mutta aina olen huokaissut ja vetänyt syvään henkeä päästessäni takaisin tänne kotipesään. Klo 06-aamukävelyiden lisäksi olen käynyt tuolla kylällä kolmesti. Sen lisäksi tehtiin yhden kanssapaastoajan kanssa retki toiseen kylään paikallisten markkinoille ja ihailemaan upeaa temppelialuetta.

Suuren osan ajastani olen vaan nauttinut rauhasta, hoidoista, kirjoittamisesta ja lukemisesta, itsekseni olemisesta. Parasta!!! Paitsi tähän kohtaan maininta Ausseista, vitsit että on äänekäs kansa! Kyllähän nää loksutkin pälpättää menemään, mutta indonesialaiset puhuu jotenkin inhimillisemmällä taajuudella kuin nuo Aussiet, myös täällä retriitillä olevat rakkaat kanssasisaret... Joo, ei ole kovin monta miestä eksynyt tänne, pari selkeästi frouviensa mukaan pakottamaa. ;)


Huomenna matka jatkuu Ashramin suojiin, minne vetäydyn 10 päiväksi. Alunperin oli tarkoitus viettää siellä täydet kaksi viikkoa, mutta sen verran kivoja hang outeja ja pikkuputiikkeja olen tuolta kylältä bongannut, että haluan nuuskia niitä vielä tovin ennen eteläisemmän saaren surffimeininkeihin siirtymistä. Kääk, viereen jysähti just kookospähkinä!!! :D
Tulen viettämään tuon 10 päivää täydellisessä offline-tilassa keskittyen syvemmälle itseeni sukeltamiseen, kundis-opintoihini, eli ihan raakaan lukemiseen ja muistiinpanojen tekemiseen sekä tietysti Ashram-elämään. Balin pääuskonto on hindulaisuus ja Ashram-kulttuuriin kuuluvat sen tavat. Päivän ohjelma pitää sisällään aamu- ja iltarituaalin, eli Pujan, kaksi tuntia selfless servicea, eli sevaa sekä aamiaisen ja lounaan. Muuten kukin viettää aikansa parhaaksi katsomallaan tavalla, minä siis opiskellen ja omaa harjoitustani tehden. Kerron tästä kokemuksesta sen jälkeen kun olen palannut takaisin linjoille 12.7.

Muutamia isoja teemoja on noussut tämän Healing Weekin aikana pintaan. Niiden lisäksi olen saanut pari aika mieletöntä avautumisen kokemusta, joista yksi liittyy tämän aamun joogaharjoitukseen ja tähän kuvaan:


Kuka arvaa mistä mahtaa olla kyse....?! ;)

Ajastan "kuva-arvoituspostauksen" ensi viikolle niin, että pääsette lukemaan mieleni ja kroppani kiemuroista sillä välin kun vedän itse offlinea. Voi olla, että kirjoituskärpänen suristelee jonkun muunkin ajastetun mietelmän peloista ja niiden kohtaamisesta ja voittamisesta sekä ihanasta balilaisesta kosmetiikasta! Sulassa sovussa henkisyys ja hedonismi. :D

Kuullaan siis vielä huomenna. Helteistä heinäkuun aloitusta ja ihanaa viikonloppua, TGIF!!! 


27.6.16

HEALING WEEK IN BALI part 1

Tervehdys viidakon keskeltä kaskaiden säestämältä iltateehetkeltä. Täällä ollaan Balin mystisellä saarella. Tosin en ole vielä nähnyt saaresta muuta kuin sen mitä viime torstai-iltana taksin kyydistä kuikuilin, parkkeerasin nimittäin ensi töikseni Ubud Sari Healt Resortiin. Te jotka olette mun Laihisraivarit-blogia seurailleet, tiedätte, että tykkään toteuttaa erilaisia puhdistuskuureja. Päätin toukokuussa, että sellainen olisi täydellinen aloitus tälle seikkailukesälleni, ja buukkasin itselleni seitsemän päivän mittaisen Healing Week in Bali-ohjelman tänne Ubud Sariin.


Ohjelmaan kuuluu mehuja ja hoitoja, that's about it! Sen lisäksi aamut aloitetaan kävelylenkillä riisipelloilla ja jooga & meditaatiotuokiolla. Mehuja, kasvislientä ja minttu/inkivääri/sitruunaruohoteetä juodaan kolmesti päivässä, muuten sitten pelkkää vettä. Tämä on itselleni varsin tuttua puuhaa, edellisen oman paastoni tein helmikuun alussa.


Mehuja on vaikka ja mitä mistä valita. Ensimmäisenä päivänä meillä oli lääkärintarkastus, ja Doctor mikähänsenniminytolikaan suositteli keskittymään vihermehuihin, koska niiden koostumus alkalisoi kehoa, eli vähentää elimistön happamuutta. Mä en voi sietää niitä, euh! Tuossa kuvassa mä niin iloisesti hymyilen mehuni kanssa, mutta totuus on, että mulla meni tunti (jep, tunti) saada mehu kurkustani alas. Ennen aamujoogaa saadaan aina eteemme myös kookosvettä, senkään mausta en tykkää. Olen yrittänyt monesti opetella näihin molempiin hyväätekeviin juomiin, mutta ei edelleenkään ole onnistunut... Jatkan totuttelua. 


Mitään paasto-oireita ei ole toistaiseksi tullut, enkä usko, että enää tuleekaan. Yleensä kärsin toisena päivänä päänsärystä ja kolmantena joskus varsin voimakkaastakin huonovointisuudesta. Nyt siis päättymässä päivä kolme, eli I think I made it! :D Healing Weekiin kuuluvat päivittäinen kuivaharjaus, infrapuna- ja höyrysaunominen sekä colonic-suolihuuhtelu ovat tainneet tehdä tepposensa, ja olen säästynyt kaikilta epämiellyttäviltä tuntemuksilta. Ainoat mälsät heilahtelut ovat olleet mielessä, ja tietenkin yöaikaan. Joka toinen yö olen nukkunut kuin tukki, joka toinen yö heräillyt ja nähnyt sekavia unia. Tämä on kyllä itselleni tyypillinen ilmiö trooppisessa ilmastossa. On kuumaa ja kosteaa, kroppa ja mieli menevät hetkeksi aikaa vähän sekaisin. Uskoisin, että homma tasoittuu pian.


Erilaisia hoitoja on kolme päivässä. Yksi niistä on koneellinen suolihuuhtelu, joka on todella tärkeä homma sisäisessä puhdistautumisessa. Tästä aiheesta on monta eri (asiantuntija) mielipidettä, mutta itse olen ainakin todennut suolihuuhtelun a) helpottavan paasto-oireita, b) virkistävän ja c) puhdistavan ihan oikeasti. Kotona olen "kumarrellut mekkaan", täällä se tehdään kahden ammattilaisen voimin, jotka samalla hierovat suolistoa ja kertovat mitä tuntevat ja näkevät kehostani colonicin perusteella. Tehokasta ja uskokaa tai älkää, ihan mukavaa! Nämä naiset tietävät mitä tekevät, molemmilla on sairaanhoitajatausta ja yhteensä 30 vuoden kokemus huuhteluista. Ja juttua riittää, kun kolme naista on näin intiimisti toisissaan kiinni 45 minuuttia. Meinaa välillä mennä kunnon kauneussalonkijuoruilun puolelle! :D


Eipä silti, kyllä päivän kohokohtia ovat kuitenkin erilaiset kuivaharjaukset, kuorinnat ja hieronnat. Eilen kävin läpi yli kaksi tuntia kestäneen detox-rituaalin, johon kuului noiden kaikkien lisäksi vielä kylpy ja merilevä-kehokääre. Marinoiduin kalalta tuoksahtavassa mömmössä hyvän tovin, jonka jälkeen olo oli kyllä todella loppuun rutistettu. On myös ollut shiatsua, deep tissue-hierontaa ja vaikka mitä. Ihania kaikki, mutta suosikikseni on noussut Mandi Lulur-hoito.


Siihen kuuluu kuivaharjauksen, hieronnan ja riisikuorinnan lisäksi kookoksesta tehdyn vartalomaidon levitys ja kukkakylpy. Luin jostain, että aikanaan jaavalaisia prinsessoja sun muita kuninkaallisia on kylvetetty näin ennen naimisiinmenoa, ja edelleen indonesialaiset ja erityisesti balilaiset naiset valmistautuvat omiin häihinsä Mandi Lulur-rituaalilla.


T'äytyy myöntää, että tuolla kylvyssä olo todellakin on kuin prinsessalla. En ole koskaan aiemmin makoillut kukkameressä, kyllä siinä jotain todella aisteja hivelevää on. Ja miltä iho tuntuukaan kaiken kapsutuksen ja lotraamisen jäljiltä, bliss! Onneksi näitä on vielä yksi jäljellä...


Vielä neljä päivää tätä ihanuutta edessä. Ei ole ollut nälkä, jotenkin tästä kaikesta nauttiessa ja samalla sisäänpäin kääntyessä syöminen tuntuu toissijaiselta toiminnolta. Tottakai odotan sitä hetkeä, kun pääsen toden teolla nauttimaan saaren herkuista. Varsinkin tuolla etelässä on tuttujen travellereiden kertomuksien mukaan tarjolla jos mitä kaikkea ihanaa raakaherkkua, smoothie bowlia sun muuta... Mutta sitä joudun vielä odottamaan heinäkuun puoleenväliin saakka, sillä tämän hyvinvointiretriitin jälkeen alkaa heti seuraava koitos. Siirryn ensi lauantaina kahdeksi viikoksi ashramiin suojiin. Siellä ruoka ja elämänmeno muutenkin on hyvin pienieleistä ja korutonta. Tuosta lisää tuonnempana, nyt painelen pehkuihin! :)

Pusuja, rakas juhannuksesta toipuva Suomeni! 




18.6.16

HENGÄHDYSHETKI VILLA MANDALASSA

Täällä ollaan taas, vakkaritukikohdassani Villa Mandalassa. Tämä viikko on ollut täynnä suuria tunteita, nimittäin pakkasin parin päivän ajan kotiani kasaan ja luovutin avaimet kesäasukkaalle torstaina. Samalle päivälle sattui iso palaveri, jossa ilmoitin pitkäaikaiselle ja rakkaalle yhteistyökumppanilleni tulevaisuuden kuvioideni muutoksesta, ja jätin luotto-Padawanini vetovastuuseen projektista haikein, mutta ylpein mielin. (Mystistä, jep ja sorry. Kerron kesän jälkeen lisää!) Eikä siinä vielä kaikki, tortaina 16.6. oli myös TWF Helsingin kuuden viikon Soturihaasteen viimeinen päivä, lopputestit ja kehonkoostumusmittaus. Tästä oma postauksensa ensi viikolla!


Voitte arvata, että ajelin torstai-iltana aika erikoisessa mielentilassa Loviisaan kohti Villa Mandalaa. Pää tyhjä, mutta sydän tunteita täynnä. Päälimmäisenä ehkä kuitenkin se tyhjyys oman kodin jättämisestä kesäseikkailun alkamisesta. Olen täällä Loviisassa vielä huomisen, jonka jälkeen palaan muutamaksi päiväksi Helsinkiin ennen reissuun lähtöä. Pääsen onneksi asumaan ystäväni kauniiseen kotiin hänen ollessaan työmatkalla. Keskiviikkoilta kruunaa kaiken, silloin nimittäin juhlimme pienellä ystäväporukalla syntymäpäivääni ja reissua. Ja juhlista suoraan kentälle, klo 23.50 lähtee kone kohti Balia ja Australiaa, takaisin palaan vasta elokuussa. Sittenpä se pää vasta onkin sekaisi ja sydän läpättää! ;)


Osallistun parhaillaan Villa Mandalan Hengähdyshetkiä-retriitille. Olen tehnyt saman retriitin parisen vuotta sitten, TÄÄLLÄ postaus aiheesta. Ajattelkaa kuinka sopivasti sattuikaan, että tämänkertainen Hengähdyshetkeni starttasi juuri torstai-iltana, oikein hymyilyttää! :) Nyt kun pääsin istahtahtamaan hetkeksi omaan rauhaan ja kirjoittamaan kaikkea tapahtunutta /pian tapahtuvaa ylös, tajuan itsekin, että aikamoista. Tottakai olen viime viikkoina itkeskellyt, haikeillut, jännittänyt ja intoillut tätä kaikkea, mutta nyt täällä maaseudun rauhassa pienessä pysähdyksessä tuntuu, että ymmärrän kunnolla mitä tapahtuu. Tuntuu itseasiassa vähän samalta kuin 15 vuotta sitten muuttaessani Barcelonaan. Silloin olin tosin lähdössä ensimmäistä kertaa elämässäni ypöyksin ulkomaille, ja vieläpä määrittelemättömäksi ajaksi rakentamaan elämää toiseen maahan. Nythän on kyseessä ainoastaa yksi kesä. Mutta tätä kesää edeltää aikamoinen vuosi, toinen, kolmas... Entinen elämäni.
Nyt meillä on meneillään parin tunnin päikkäri/uimaretkibreikki, mutta päätin jäädä tänne Villalle ihailemaan utuista peltomaisemaa, kuuntelemaan kesäsateen ropinaa ja laittamaan tämän postauksen tuoreeltaan tulille.


Retriittiaamut alkavat dynaamisella ja lämmittävällä joogaharjoituksella klo 7.45, jonka jälkeen nautitaan aamupalasta. Päivän pääjuttu, tai ainakin itselleni kiinnostavin osuus on Mia Jokinivan luento. Eilen keskityttiin kehoon, sen stressireaktioihin ja niiden vaikutukseen päivittäiseen toimintaan. Tämän päivän teemana on ollut mieli, multitaskaaminen ja aivot. Parin tunnin luennon aikana tuli taas paljon uutta infoa, dataa ja ennenkaikkea uusia ajatusmalleja ja lähestymistapoja omaan tekemiseen ja toimintaan arjessa.


Tykkään Miasta luennoitsijana, sillä hän todella tietää mistä puhuu, muttei koskaan kuulosta paasaavalta. Vaikka nämä istunnot kulkevatkin luento-nimellä, ne ovat hyvin rentoja ja interaktiivisia hetkiä. Jutellaan, keskustellaan, jaetaan kokemuksia... Ja kynä sauhuten kirjataan ylös hämmästyttävyyksiä! :D



Eilen oli upean aurinkoinen päivä, päästiin tekemään luentojen ja keho/mieliharjoitusten lomassa kesäinen pyöräretki ja metsäkävelymeditaatio. Täytyy sanoa, että kyllä maaseudun rauha ja nämä maisemat saavat hyvin nopeasti mielen ihan uuteen moodiin, ja varsinkin tällaisen city girlin keskittymään olennaiseen, eli itseeni ihan toisella tavalla kuin Helsingin hälinässä.

Oli jännä havainmoida miten metsän siimeksessä samoillessa ja sen energiaa hengittäessä alkoi nousta outoja tuntemuksia pintaan. Itselläni alkoi pyöriä yhden tietyn asian ympärillä ärsytys, joka tuntui kasvavan askel askeleelta koko 20-minuuttisen kävelyn ajan. Huomasin sen kehossani rinta-alassa, oli tosi vaikea hengittää. En saanut happea kulkemaan kunnolla, vaikka kävelytahti oli verkkainen. Koetin syventää ja rauhoittaa hengitystäni. Ihmettelin ilmiötä samalla kun ihailin puiden ja aluskasvillisuuden syvää vihreyttä, ketunleipiä, vanamoita, roikkuvaa naavaa, koko metsää. Tuntui, että kaiken sen rauhan ja silmiähivelevän kauneuden keskellä syvältä sisältäni alkoi kummuta jotain alkukantaista. Tunne, jonka en ole antanut nousta pintaan, vaan jonka olen pyöritellyt, taputellut ja järkeillyt pois silmieni edestä. Nyt se todella halusi päästä esiin ja viimeistään illan päätteksi tehdyn palauttavan keho/mieli-harjoituksen aikana tajusin, että sen on annettava tulla. Voin sanoa, että metsäkävely yhdistettynä kyseiseen harjoitukseen meni todella ihon alle, enkä taatusti ole ainoa joka kyynelehti, kun availtiin rinnan alueen lihaksia ja sydäntä...
Iltaharjoituksen jälkeen laskeuduttiin hiljaisuuteen, eli illallisella ei enää puhuttu mitään, oltiin vaan. Se tuntui helpottavalta ja turvalliselta. Söin hyvin, annoin katseeni vaeltaa pellolla, kävin lämpimässä suihkussa ja nukahdin rauhallisille unille. Aamulla herättiin taas huoltamaan kehoa, jonka jälkeen palattiin puheen pariin ja mentiin nauttimaan herkkuaamiaista.



Nälkähän täällä ei todellakaan tule! Meidän kasvis- ja raakaruokaan erikoistunut kokkimme Saimi on loihtinut se sortin herkkuja lähituotetuista antimista ja oman puutarhan yrteistä, että oksat pois. Ja ne jälkkärit... Ekana iltana oli "Snickers-raakakakkua", joka oli niin hyvää, että meinasi ruveta vähän itkettämään jo sitä maistellessa. Monella tuntuu olevan mielikuva siitä, ettei kasviksista, varsinkaan raaoista sellaisista saa maittavaa tai täyttävää ateriaa. BS, kyllä saa! Osassa Villa Mandalan ruuista on käytetty maitotuotteita, kuten juustoa, eikä kaikkia ole valmistettu kypsentämättä. Lämmintä ja täyttävää sekä raakaa ja raikasta juurikin sopivassa suhteessa. 


Tämä kyseinen muistikirja on kulkenut mukanani näillä Villa Mandalan retriiteillä VUODESTA 2014. On hauska plärätä muistiinpanoja ja huomata kuinka kustakin on jäänyt mieleen joku tietty teema tai ajatus, joka on auttanut eteenpäin omassa prosessissa kehon ja mielen kanssa. Tämän päivän muistiinpanoja selatessani huomaan ympyröineeni kolme sanaa: ANKKAINDEKSI, ITSEMYÖTÄTUNTO JA MINÄ. Ehkä joinain hetkenä availen noita kahta ensimmäistä lisää, mutta tämän postauksen loppuun muutama mietelmä tuosta viimeisestä sanasta.


Eilisen metsäkävelyn aikana esiin noussut, päivän lopussa itkuksi purkautunut tunne sai aikaan sen, että sana MINÄ oli ensimmäisenä mielessäni herätessäni tänä aamuna. Käyntikortissani lukee Producer, tuottaja. Tuotan kaikenlaista omaan osaamisalueeseeni, eli kauneuteen ja hyvinvointiin liittyvää. On kirjoja, siveltimiä, tapahtumia, videoita, lehtiartikkeleita, luentoja, You name it! Viime vuosien aikana olen laajentanut tuottamisintoani ja sparraillut ystävieni ja tuttavieni kanssa erilaisten asioiden äärellä. Tuohon palettiin on kuulunut mm. pakkaussuunnittelua, musiikkia, tekstejä, valokuvaa, videota, bisneksen tekemistä, firman pyörittämistä, tyylikonsultaatiota sekä kilokaupalla ihmissuhekuvioita ja -kiemuroita. AND I LOVE IT!!! :D Nuo ovat kaikki sellaisia asioita, joiden äärellä mielelläni vietän aikaa.
Huomaan myös keskittymis- ja meditaatioharjoituksia tehdessäni mieleni hakeutuvan jatkuvasti ajatukseen kuinka kokemistani oivalluksista olisi hyötyä sille ystävälle tai tälle yhteistyökumppanille. Samalla kun haluaisin pitää itseni kiinni hetkessä ja antautua kokemalleni 100% läsnäolevasti, yritän pinnistää muistaakseni mitä olen parhaillaan kokemassa, jotta osaisin kertoa tämän sille jollekin, joka saisi samasta harjoituksesta taatusti apua omaan tilanteeseensa. Tuottaja 24/7. ;)
Tänä aamuna ymmärsin, että on aika päästää irti ja suunnata oma jakamaton huomioni olennaiseen, MINUUN ITSEENI. Eilen alkanut jakso olkoon itselleni syväsukellus MINUUTEENI NYT JA TÄSSÄ HETKESSÄ. Olen kokenut parin viime vuoden aikana melkoisen metamorfoosin, mutten ole vielä kääntänyt kunnolla katsetta sisälleni. Kuulen kyllä ajatuksistani, että sinne on kasvanut vahva verso, joka kurottelee jatkuvasti kohti valoa. Olen viime kuukaudet ravinnut versoavaa ja vahvistuvaa uutta minääni fyysisesti, nyt on hengenravinnon vuoro.


Ensi keskiviikkona lennän kuudeksi viikoksi yksinäisyyteen. Olen yksin omasta tahdostani, en siis lainkaan koe joutuvani olemaan yksin. Suoraan sanottuna en ole koskaan odottanut mitään reissua ja yksin olemista näin innolla ja samaan aikaan rauhallisin mielin. Uskon, että tämän viikonlopun opit, harjoitteet ja melankolisen kaunis suomalainen sielun (maalais)maisema auttaa Aasian lämmössä, kun haluan tuntea juureni uudessa ympäristössä ja kulttuurissa.  

Ihanaa viikonloppua, nyt palaan off line-tilaan maanantaihin saakka! Tänään on vielä luvassa sauna ja palju, ahhhhh...


Ps. Jos rupesi hyvinvointiretriitti kiinnostelemaan, kannattaa käydä kurkkaamassa mitä kaikkea kiinnostavaa täällä on tarjolla tänä kesänä! LISÄTIEDOT & VARAUS.